Suomen Kameraseurojen Liiton hallituksen pitkäaikainen jäsen sekä puheenjohtaja ja kameraseura-aktiivi Tatu Kosonen menehtyi sairauden uuvuttamana, läheisten läsnä ollessa perjantaina 22.4.2022. Tatun läheisille voimia suuren surun keskellä.
Monella kameraseuratoiminnassa mukana olleella henkilöllä on paljon muistoja Tatusta vuosien varrelta ja tämä muistokirjoitus on kooste näistä arvokkaista muistoista. Teksti ja kuvat on koottu seuraavien henkilöiden muistojen pohjalta: Marko Seppälä, Jukka Kosonen, Kari Tolonen, Reino Havumäki, Eero Kukkonen, Matti J. Niemi, Pekka Salminen ja Petteri Mussalo.
Marko Seppälä muisteli ensikohtaamistaan heinäkuuta 2001, kun hän suuntasi auton nokan kohti Joutsenon opistoa ja Suomen Kameraseurojen Liiton järjestämää, nuorille valokuvaajille suunnattua kesäkurssia. Kurssin vetäjänä toimi Seppo Kiljunen apukouluttajanaan muuan Tatu Kosonen. Ilmoittautumisen hoidettuani käyskentelin opiston pihalla, kun minua vastaan tuli pariskunta, jonka miehellä roikkui kaulassaan vanha Certix-kamera. Tuo on ensimmäinen muistoni Tatusta. Tutustuimme ja ystävystyimme tuolla kurssilla ja tuo ystävyys jatkui aina näihin päiviin asti. Tuosta kurssista alkoi yhdeksän vuoden pätkä, jonka aikana vietimme joka kesä viikon tuolla kyseisellä kurssilla oppilaita ohjaten. Kyseisellä kurssilla syntyi myös ajatus valtakunnallisen nuorten kameraseuran perustamisesta.
Kurssin jälkeen uuden seuran perustaminen alkoi saada kannatusta siinä määrin, että sen alkusanat lausuttiin samana vuonna ennen Lappeenrannassa järjestetyn teemanäyttelyn ”Tieto” avajaisia ja tuo oli myös syy, miksi Tatu hiukan myöhästyi avajaisista. Myöhässä oleminen oli hänelle hiukan sellainen huono tapa, mutta vaikka usein odotellessa joku täsmällisempi saattoi tuntea hermojensa jo kiristyvän, niin Tatu oli persoonana sellainen, että kun hän paikalle saapui, niin ei hänelle kukaan yleensä osannut vihoitella.
Tatu toimi niin Saimaan Kameraseuran ja Vapaavalo -nimen saaneen nuorten kameraseuran, kuin myös Suomen Kameraseurojen Liiton hallituksessa tehden pyyteetöntä työtä ajaakseen harrastajavalokuvaajien etua. Kameraseurojen Liitossa hän teki mm. usean vuoden ajan 3–4 kertaa vuodessa ilmestynyttä Klik-lehteä, jonka nosti, niin sisällöllisesti, kuin myös ulkonäöllisesti, aivan uudelle tasolle omalla osaamisellaan. Tatu oli myös monelle kameraseuran toimihenkilölle tuki ja turva, jonka puoleen saattoi kääntyä kiperien tilanteiden kohdalla.
Tatu oli viimeisen päälle yhdistysihminen, joka ei koskaan tavoitellut omaa etuaan, eikä kysynyt, että mitä minä tästä saan, vaan pisti aina edustamansa instanssin asiat etusijalle. Ihmiset myös tunnistivat Tatussa tekijän, eikä usein mennyt aikaakaan, kun Tatu oli jo mukana kyseisen yhdistyksen hallituksessa. En edes tiedä, kuinka monessa yhdistyksessä hän oli elämänsä aikana ja kuinka montaa niistä perustamassa, sillä valokuvauksen lisäksi hän harrasti myös judoa ja soitti hänelle rakasta saksofonia useissa eri kokoonpanoissa. Tämän lisäksi hän oli aktiivinen myös Ylämaan Yrittäjissä.
Yksi hienoimpia Tatun aikaansaannoksia oli Kaakkois-Suomen Valokuvakeskuksen perustaminen Lappeenrantaan. Valokuvakeskuksen perustamisen ensiajatukset ovat niinkin kaukaa, kuin vuodelta 1998, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen valokuvakeskus avattiin vuonna 2006 Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön vasta remontoidun Koljonlinnan tiloihin. Noissa tiloissa keskus toimi vuoteen 2014 saakka siirryttyään sen jälkeen Galleria Pihattoon, jossa se toimi aina vuoteen 2018 asti. Valokuvakeskuksessa oli esillä suuri joukko näyttelyitä maamme eturivin valokuvataiteilijoilta ja nousevilta kyvyiltä.
Luonteeltaan Tatu oli vaatimaton, diplomaattinen sekä loputtoman optimistinen ja tämä jälkimmäinen piirre hänessä johtikin usein siihen, että asioiden tekeminen saattoi jäädä viime tinkaan. Esimerkkinä vaikka se, että lähtiessään Raisiosta kohti Karjaan Galleri Zebraa pystyttämään Bepop -nimistä valokuvanäyttelyään, oli viimeinen näyttelyvedos vielä märkä. Hänen usein käyttämänsä sanonta ”viime hetken paniikki luo parhaat edellytykset onnistumiselle” päti siis tässäkin tapauksessa, sillä näyttelyhän oli mitä hienoin. Vaatimattomuus taas ilmeni niin, ettei hän omilla asioillaan tahtonut muita vaivata ja siksi hänen lähtönsä tuli niin monelle yllätyksenä.
Yhdistystoimintaa ja harrastuksiakin rakkaampia Tatulle olivat hänen lapsensa ja muut läheisensä sekä Alastaron Hintsalassa sijaitseva, hänen edesmenneen äitinsä suvun omistuksessa oleva kesäpaikka, jonka saunan löylyihin hän matkasi aina kun mahdollista.
Tatu tunnettiin myös intohimostaan historian ja arkielämän dokumentoijana sekä sanoin että varsinkin valokuvin. Tatun ansiosta mm. Wikipediasta löytyy useampikin hänen sinne luomansa, kameraseuroihin liittyvä sivu ja hänen Blipfoto -valokuvapäiväkirjansa on puolestaan hänen henkilökohtaisen elämänsä dokumentti. Samaan oman elämän dokumentointiin hän houkutteli myös kymmenittäin muita valokuvauksen harrastajia ympäri Suomea.
Tatu suuntasi reissujaan usein myös Venäjän puolelle Laatokan- ja Vienan Karjalaan esivanhempiensa kotiseuduille joko yksin tai erinäisillä seikkailuhenkisillä kokoonpanoilla. Näistä ryhmämatkoista on monella mukavia muistoja ja noilta matkoilta syntyi myös useita valokuvanäyttelyitä Kaakkois-Suomen valokuvakeskukseen.
Kun nyt miettii, missä kaikessa Tatu ehti, aivan liian lyhyeksi jääneen, elämänsä aikana olemaan mukana, niin en pysty kuin toteamaan, että Tatua jää kaipaamaan poikkeuksellisen laaja joukko ihmisiä.
Tatulla oli myös tapana heitellä lainauksia rakastamistaan TV-sarjoista ja elokuvista, joten päätetään tämän muistokirjoituskin yhteen hänen suosikeistaan, Katsastus-elokuvan Junnun legendaariseen tervehdykseen. ”Halipatzuipa” Tatu, sinne jonnekin.
