Monien valokuvaajien, myös harrastajien, mittapuuna pidetään sangen yleisesti omien näyttelyiden järjestämistä. Kun oman kameraseuran, ehkä liiton, ja jopa FIAP:n näyttelyihin on osallistunut jonkin aikaa, on varmasti kenen tahansa mielessä muotoutunut ajatus siitä, että ehkä myös itsellä on jotakin sanottavaa. Oma näyttely paitsi vedostetataan, myös raaditetaan yleensä itse, ilman jotakin organisaatiota (kuten jury) välissä. Vaikka panokset ovat kovempia ja kritiikki osuu tarkemmin, oma näyttely myös palkitsee enemmän kuin yhteisnäyttelyssä mukanaolo. On mahdollista, että näyttelyn järjestävällä taiteilijalla on yleisölle jotain sanottavaa, ei välttämättä sen kummempaa, kuin ”tällä tavalla valokuvia pitää minun mielestäni ottaa.” Tämä ei kuitenkaan ole vaatimus, vaan ilman muuta näyttelyn voi järjestää myös kokoelmista hienoja yksittäiskuvia. Tärkeintä yksityisnäyttelyssä on se, että se on kuvaajansa näköinen. Läpileikkauksia ja tasapaksuutta on varmasti nähty yhteisnäyttelyissä ihan tarpeeksi – nyt on aika erikoistua ja näyttää se omin juttu.
Jostain on vaan lähdettävä liikkeelle
Näyttelyn pystytys olisi fiksuinta aloittaa jo vuotta-paria etukäteen. Mahdollisiin näyttelypaikkoihin lähetetään kirjeitä ja kuvanäytteitä, joissa näyttelyideaa esitellään, tai heihin ollaan mahdollisesti yhteydessä ihan henkilökohtaisella tasolla. Helpoin tapa saada näyttely suuren yleisön nähtäville on luultavasti kotikunnan kirjasto, jotka monilla paikkakunnilla ottavat ilomielin vastaan erilaisia näyttelyitä. Samoihin aikoihin, tai vaikkapa vasta näyttelypaikan / paikkojen varmistumisen jälkeen on mahdollista hakea sille apurahaa joltain (tai vaikka useammiltakin) säätiöltä. Valokuvaajille apurahoja myöntäviä säätiöitä ovat mm. Suomen kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin yleinen sivistysrahasto, vanhojen läänien taidetoimikunnat, valtion valokuvataidetoimikunta ja Finnfoto. Valitettavasti valokuvauksen harrastajien on huomattavan vaikeaa saada apurahaa ainakaan ensinäyttelylle, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kannattaa muistaa, että vaikka säätiöt mielellään antavatkin apurahoja niille, jotka ovat niitä saaneet muiltakin säätiöiltä (ainahan on riski, että joku muu ”bongaa” tulevan mestarin ja saa nimensä yksinoikeudella esille), hyvät näytekuvat, suunnitelmat ja kustannusarviot saattavat poikia muutaman euron omallekin näyttelylle. Ja – ensimmäisen apurahan jälkeen seuraavan hakeminen on jo paljon helpompaa äsken mainituista kilpailutekijöistä johtuen. Samaan aikaan hakemusten kanssa on viisasta laatia kustannusarvio. Se on syytä tehdä tarkasti, mutta virallisessa versiossa tulisi mielummin käyttää abstrakteja könttäsummia, kuten filmikulut, työhuoneen vuokra ja postimaksut, kuin tarkkoja (”en maksa malleille palkkaa, mutta tarjoan heille kuvauspäivänä lounaan”). Apurahahakemuksiin liitettäviin kustannusarvioihin on syytä lisätä tieto mahdollisesta ansionmenetyksestä, ja mainita tulopuolella ko. apuraha ”varmana” tulona, vaikkei siitä mitään takeita olisikaan.
Kuvatkin olisi hyvä tehdä jossain välissä
Alkuvalmistelujen jälkeen on vielä hyvää aikaa valmistella näyttelyä. Gallerioihin on yleensä noin vuoden jono, eikä apurahojakaan jaeta liukuhihnalta. Jos kuvat on jo kuvattu, on aika siirtyä vedostamaan, mutta viimeiset kuvat ehtii vielä ottaa kaikessa rauhassa. Toisin kuin yhteisnäyttelyissä, omassa näyttelyssä on kaikki pelissä. Vain paras on kyllin hyvää. Vedostusjäljen on oltava ensiluokkaista, eli vaihtoehtoja ovat huolellinen käsityö tai luotettavaksi tunnettu vedostaja. Yhdelle päivälle ei kannata ahnehtia liikaa kuvia, vaan varata mielummin monen päivän vedostusputki, kuva tai pari päivässä, mutta jopa sairaan perfektionistisesti työskennellen. Koepaloja kannattaa ottaa kuvan joka paikasta, ne ovat kuitenkin paljon halvempia kuin yhdenkään kokonaisen paperin tuhlaaminen. Lopulta kuvat alkavat olla valmiina. Ne on tietysti säilytetty tyhjissä vedostuspaperilaatikoissa kuivassa niin, ettei ryppyjä, pölyjä tai sormenjälkiä ole päässyt tarttumaan. Nyt on aika ostaa tai lainata jostain kehykset. Monilla kameraseuroilla on lasillisia metallikehyksiä hankittuna seuran omia, ja seuralaisten näyttelyjä varten. Seuraava vaihtoehto on kysyä asiaa joko kaupungin kulttuuri- tai nuorisotoimelta, tai jopa suoraan näyttelypaikasta. On kuitenkin myös mahdollista, että kehykset jäävät itse hankittaviksi. Suunnittelemalla asian etukäteen voi ennakoida tulevien näyttelyiden kehystarpeen sillä tavalla, että samoja kehyksiä on mahdollista käyttää niissäkin. Yleinen ripustustapa valokuville tuntuu olevan, että kehyksen koko on yhtä paperikokoa suurempi, kuin varsinaisen kuvan. Joidenkin mielestä kaikkien näyttelyn kuvien on oltava kehystetty samankokoisiin kehyksiin (heidän mielestään se koko on 30x40cm kuva 40x50cm kehyksessä), mutta ainakin suuremmassa näyttelyssä tämä voi käydä puuduttavaksi. Kuvan ja kehyksen väli täytetään passepartout -pahvilla, joka on viitisen milliä paksu pahvi kuvan kokoisella aukolla varustettuna. Vedos teipataan yläreunastaan pahvin taakse niin, etteivät paperille tehdyt rajaukset tule näkyviin. Leikkausjälkeä ei sitten tehdä millään saksilla, vaan sen on oltava vino niin, että mahdollinen erivärinen leikkauspinta tulee näkyviin. Leikkaus on helpointa tehdä siihen erityisesti suunnitelluilla leikkureilla. ”Paspiksen” värityksestäkin on olemassa kaksi eri koulukuntaa: toisten mielestä väri valitaan kuvan perusteella, toisten mielestä sen on syytä säilyä samanlaisena koko näyttelyn ajan, tai ainakin yhden kokonaisuuden sisällä. Tämä lienee makuasia, mutta myös vedosten tekniikka vaikuttaa; värikuville on helpompaa valita värillinen paspis, kun taas mustavalkoisille sopii yleensä tasaisempi sävyvalinta. Valinta lasillisen ja lasittoman kehyksen välillä sen sijaan on helppo. Vaikka lasi kiilteleekin lähes missä valaistuksessa tahansa, ja kuva muutenkin näyttää paremmalta kiiltävälle paperille vedostettuna ja ilman lasia, on lasi otettava mukaan. Muussa tapauksessa kuvat ovat jo näyttelyn avajaisten jälkeen täynnä sormenjälkiä.
Avajaiset on pakko järjestää
Kun näyttely saadaan ripustettua, on avajaisten aika. Avajaiset voi järjestää erikseen kaikilla näyttelyn eri ripustuspaikkakunnilla – ne ovat sen arvoinen tapahtuma. Tietenkään ei kannata tässä tapauksessa kutsua samoja vieraita kaikille paikkakunnille, vaan jakaa heidät vaikka maantieteellisin perustein. Avajaisohjelmaan kuuluu yleensä pari puhetta, esim. näyttelypaikan ”isännän” pitämä pidempi puheenvuoro, ja näytteilleasettajan pitämä lyhyt tervehdys. Lisäksi voi olla jokin musiikkiesitys tai jopa jatkuva taustamusiikki – ne tuovat tunnelmaa. Muuten ohjelma muodostuu kuvien katsomisesta ja seurustelusta avajaisvieraiden kanssa. Avajaistarjoilu on viimeinen taiteellinen seikka. Kuohu- tai valkoviini tuo varmasti tunnelmaa, vapauttaa yleisön kommentoimaan kuvia, mutta kaikkiin paikkoihin ei alkoholi sovi. Jos vieraat tulevat paikalle autoilla, voi jokin muu juoma, kuten kahvi, glögi tai vaikkapa ”Mannerheimin shamppanja” sopia tilaisuuteen paremmin. Tilannetta voi pelata vaikka vuodenajankin mukaan, talvella tarjota lämmintä, tai kesällä kylmempää juomista. Mikäli näyttelyilleasettajalla ei ole kiire mihinkään, voi onnistuneet avajaiset kruunata ”sisäpiirin” eli läheisempien kavereiden kanssa järjestetyillä jatkoilla lähimmässä ravintolassa. Ilta saattaa venyä myöhään, mutta eipä avajaisia nyt ihan joka viikko järjestetäkään! Onko samaa näyttelyä sitten viisasta kierrättää eri paikkakunnilla? Mielestäni kyllä. Näyttely ei koskaan ole eri paikassa järjestettynä samanlainen, vaan näyttelytila, sen valaistus, ja tilan mukanaan tuoma ripustettavien kuvien määrän vaihtelu tekevät jokaisesta kerrasta ainutlaatuisen. Kieltämättä saman näyttelyn järjestäminen monta kertaa saattaa välillä tuntua hieman vanhan toistolta, mutta jälkeenpäin jokaisella kerralla on ihan oma leimansa. Aivan ehdottomasti kannattaa pitää tämä myös mielessä: jokaiselle näyttelypaikalle ei ole pakko saada ripustettua kaikkia kuvia, vaan näyttely rakennetaan näyttelypaikan ehdoilla. Kuten kuvatessa, on viisaampaa miettiä, mitä vielä voisi jättää pois, kuin sitä, minkä vielä voisi saada johonkin kulmaan mukaan. Liian tiukasti ripustetut kuvat syövät toisiltaan sisällön.
Omia kokemuksia
Olen järjestänyt ”virallisesti ottaen” kolme omaa näyttelyä, tosin kaikki samalla teemalla. Epävirallisemmin ottaen olen pitänyt omina näyttelyinäni myös kahta laajaa yhteisnäyttelyä, joissa käytössäni oli kokonainen huone omia töitäni varten, sekä Aukea.netissa olleita verkkonäyttelyitäni. Niistä, sekä myös muista yhteisnäyttelyistäni keräsin rohkeutta ja ideoita oman suuren näyttelyn pystyttämistä varten. Passepartout -pahvin tarpeellisuuden olen välillä kyseenalaistanut ainakin omien kuvieni osalta. Mielestäni pelkkä tumma metallikehys riittää pelkistetyille kuville, ”paspis” pistetään silloin, jos kuva-ala on jäämässä kehykseen nähden liian pieneksi. Jo ensimmäisen näyttelypaikan jälkeen jouduin tarkistamaan näkemystäni, koska paikan korkea kosteusprosentti oli vääntänyt kaikki paspiksettomat kuvat kurtuille. Paspis ja/tai kuvan pohjustus on tulevissa näyttelyissäni lähtökohta kehystystyölle. Ensimmäisen oman näyttelyni kuvat vedostin viikon sisällä näyttelyn avajaisista, viimeisen otin vasta 48 tuntia ennen avajaisten alkamista. Tämä tyyli, ”viimehetken paniikki luo parhaat edellytykset onnistumiselle,” sopii minulle, mutta en voi sitä millään tavoin suositella yleisohjeeksi. Työlle ei jäänyt yhtään pelivaraa, eli oli vaan pakko luottaa paitsi olemassaolevien negatiivien tasoon, paperin riittävyyteen ja vedostuskunnon kestävyyteen. Kahvia kului öisin sellaista tahtia, että terveydenhoitajani olisi ollut kauhuissaan, mutta sain kuin sainkin kuvat valmiiksi ajoissa. Tästä huolimatta päätin tulevaisuutta silmälläpitäen muutamia asioita. Niistä tärkein on se, että seuraavan näyttelyni kuvat tulevat olemaan kehyksissä hyvissä ajoin ennen avajaisia. Mielummin vaikka kuukautta ennen, ja runsaslukuisempana, kuin seinille olen laskenut sopivaksi. Kuvien vähentäminen ripustustilanteessa on paljon helpompi tehtävä, kuin sen miettiminen, millä täyttäisi tyhjäksi jääneet seinäpinnat. Mutta – missään tapauksessa en jälkikäteenkään ajateltuna olisi jättänyt näyttelyä järjestämättä!
